Kristiina Kärhä, JONKUN ON TAPAHDUTTAVA JA PIAN (2021)

”Paikan nimi oli Ruskeasuo. Oikea silmäsi oli mustaakin mustempi.” Minä joutuu pahimpaan. Se menettää rakastettunsa ja ajautuu pitkään sekasortoon, jossa surua poljetaan kuin pimeää vettä. Kielikin tulvehtii, mutta sanat merkitsevät vähän tai väärää. Jotenkin minä yhtä kaikki etenee. ”Jo kuulen nurkan takaa naurua.” Puolison kuolemaa seuraa äidin kuolema. Minä etsii yhteyttä lapsiinsa ja itseensä, eikä löytäminen käy noin vain, kun vietetään ”tiskivuoroa iankaikkista”. Kuolleet ja elävät tanssivat yhdessä ja erikseen. Myös toisesta vanhemmastaan erotettujen lasten äänet pintautuvat sivuille. Jonkun on tapahduttava ja pian on Kristiina Kärhän toinen runokirja. Esikoisteosta Tunnustuksia, uimahyppyjä (WSOY 2008) kiitettiin muun muassa ”itseironisista, tragikoomisista” teksteistä aikuisen naisen ruumiintuntoineen (Kiiltomato). Debyytistä muistuttavat uudessa teoksessa myös proosaisuuden korkeat pitoisuudet sekä kokemuksen jäsentyminen sana- ja kuvataiteellisin viitepistein. Minä vuodattaa ehtymättä. Se laskettelee kaikkea sanallista, oli se äkättyä, käytettynä saatua tai muuten vaan käteen osuvaa. Se puhuu saadakseen mietteensä kiinni, ”oikolukee ajatusvirheitään”. Minä ei kuitenkaan jätä huomaamatta ympärillään kehkeytyvää, ja havaituksi, tai omituksi, tulee esimerkiksi ”[…] pisaroiva sointu, sen kerran kun.”"Jonkun on tapahduttava ja pian on intensiivinen syväsukellus surun ja menetyksen poukkoilevaan maisemaan. Paikoin pateettiseksikin äityvää vyörytystä rauhoittaa siellä täällä esiin tuikahteleva, tummahkonpuhuva huumori, joka muistuttaa, että kuolema ei ole sen kummempi ja käsittämättömämpi kuin elämäkään. Kuoleman ja sen väistämättömän seuraajan surun kanssa on kuitenkin löydettävä rauha, jotta voi jatkaa tällä pallolla kulkuaan.[...] Runoihin kiteytyy oivaltavasti kuoleman käsittämisen vaikeus ja kaikki ne polveilevat tunteet, jotka rakkaan ihmisen menettänyt joutuu kohtaamaan: 'Mieltää se mittakaavassa, että toinen ei palaa takaisin, on suhteettoman oikukas tehtävä.'Läheisen kuolema ei ole kotimaisessa nykyrunoudessa vieras aihe. Sitä käsittelevät esimerkiksi Tomi Kontion Saattaa, olla (2017), jossa kuolemaan lomittuu metalyyrisiä kysymyksiä ja lihallista kaipuuta, sekä Kai Niemisen viime vuonna ilmestynyt Heräsin taas unesta, jossa suruprosessi kulkee osana arkisia hetkiä. Kärhän teoksessa on raikasta se, että runot tekevät näkyväksi myös kuolemisen materiaalisen ulottuvuuden: ”Äidin kädet jo kuolonkylmät kapenevat pitkin himmenevää serpentiinipolkua; kämmenselkänsä yhtä sinertävää mustelmaa suonensisäisten letkujen jäljiltä.” Tämän päivän länsimaisen ihmisen arjesta kuolema ja kuoleminen on pitkälti häivytetty piiloon, mutta Kärhän runot ravistelevat tällaista asetelmaa. Teos myös koettelee kliseisiä käsityksiä surusta ja osoittaa, että järjestäytyneen työn sijasta suru on tahdon ulottumattomissa oleva ja aaltoileva voima: 'Suru kieltää, kunnes. Työn kanssa sillä ei todellakaan ole mitään tekemistä. Se ei työsty, se etenee, kesytön aalto. Loivenee vihdoin, kunnes lähestyy rantaa miltei lempeästi.'Puhuttelevuuteen runot yltävät myös kuvatessaan lasten reaktioita isänsä eli puhujan puolison kuoleman jälkeen. [...] Runsaat proosarunot pelkistyvät välillä tiiviiksi kiteytyksiksi ja yltävät silloin kirkkaimpaan ilmaisuunsa, mikä keventää tiheässä ajatuksen- ja tunteenvirrassa kahlaamista.Jonkin on tapahduttava ja pian tuo monipuolisesti esiin surun kokemuksen ulottuvuuksia ja kuoleman erilaisia lieveilmiöitä, joiden kanssa läheisensä menettäneen on sukkuloitava. Runot rikkovat kuolemaan liittyviä tabuja ja kliseitä kaunistelemattomalla mutta koskettavuuteenkin yltävällä kielellä."Reeta Holopainen, Runografi, kesä 2022